Kolumni: Tehdään opiskelijoista voimavara

Koulutusjärjestelmä muuttuu 1. elokuuta. Muutoksen huomaa muun muassa siitä, että uusille opiskelijoille lasketaan osaamispisteitä ja työssäoppimisjaksoja halutaan lisätä ja pidentää. Uuden koulutussuunnitelman mukaan pitää huomioida, mitä opiskelija jo osaa ja mitä hänen tulee oppia, jotta hän voi saada tutkintotodistuksen. Jokaiselle opiskelijalle tehdään oma henkilökohtainen opintosuunnitelma, josta käy ilmi, miten osaaminen on tunnistettu, jos sitä on. Tämä ei tarkoita, että oppimis- ja osaamislaadusta tingittäisiin, vaan erityisesti aikuisopiskelijoilla saattaa olla jo muista ammateista tai työhistoriasta kertynyttä osaamista koulutuksen jostakin osasta, mikä pitää huomioida.

Työssäoppimisjaksojen lisääminen tai pidentäminen tarkoittaa sitä, että ohjaajalle tulee entistä enemmän ohjattavaa. Tämä muutos vaatii myös työpaikkaohjaajalta asennemuutosta työssäoppimisjaksolla tapahtuvaa ohjaamista ja oppimista kohtaan. Tiedän, että opiskelijat koetaan ajoittain jopa rasitteena. Moni on todella väsynyt opiskelijoiden ohjaamiseen ja työpaikoilla vallitsevaan ajan puutteeseen. Tässä kohtaa kannatta paneutua asiaan ja miettiä, kuka muu kykenisi toimimaan ohjaajana kuin juuri samaa ammattiryhmää edustava kollega.

Työssäoppimisjaksojen ajankohdat ja niiden lisäämisen riskit puhuttavat. Olemme nähneet miten käy, kun ensin on työssäoppimisjakso ja sitten vasta teoriajakso. On koettu, että opiskelija, joka ei vielä hallitse teoriaa, ei kykene myöskään täyspainoiseen oppimiseen työssäoppimisjaksollaan. Näin voi olla jatkossa usein, joten opetusmetodeihin on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota.

Nimetyt työpaikkaohjaajat ovat paljon vartioina. Omien tietojen ajantasaisuudesta on huolehdittava ja tiedostettava, millainen arvomaailma ja ammatti-identiteetti uudelle tulevalle työntekijälle luodaan. Tehtävänämme ohjaajina on vaatia opiskelijoilta tietoja ja taitoja – sitä, mitä hänen tulee juuri siinä vaiheessa opintojaan osata. Meidän tulee muistaa, että noviiseina olemme itsekin aloittaneet ja nestoreiksi kehittyneet. Juuri tämä oikea-aikainen tietojen ja taitojen opettaminen on ohjaajan iso vastuu. Tietysti opiskelijalla itsellään on vastuu opiskelunsa sujuvuudesta sekä oppimisesta, mutta ohjaajan vastuulla on ohjata ja opettaa uusia asioita sekä ylläpitää uteliaisuutta ammattia kohtaan. Vain näin saamme uuden työntekijän, joka haluaa kehittää työtään tulevaisuudessakin.

Opiskelijat ovat haasteista riippumatta voimavara työssä. Muutetaan vain omia asenteitamme kaikesta kiireestä huolimatta. Mitä jos työ ja opettaminen tehtäisiinkin parityöskentelymallina, jolloin yhdessä tekeminen keventäisi molempien fyysistä työtaakkaa? Yhdessä työskennellen, mikä olisikaan sen luonnollisempi tilanne opettaa? Parityöskentely on myös eräänlainen tae siitä, että opiskelija saa olla opiskelija, eikä häntä aseteta työntekijän asemaan.

Opiskelijat tarvitsevat teoriatietoa tekemisen tueksi ja siinä oma kollega on hyvä sparraaja. Koulu opettaa paljon, mutta kaikki ei jää heti mieleen. Esimerkiksi hoitotoimenpiteitä tehdessään työpaikkaohjaaja voi kysellä ja kertoa mitä, miksi ja millä lailla asiat tehdään. Kun vielä toimitaan yhdessä, ovat kaikki oppimiseen käytettävät aistit käytössä. Opetus ja ohjaaminen muuttuvat. Kuitenkin se, että tuleva uusi superilainen työntekijä on osaava ja innostunut työstään sekä halukas kehittymään, on paras kiitos, jonka voi saada. Tietenkin myös työnantaja voisi arvostaa työpaikkaohjaajan työtä ja suunnata ohjauksesta ansaitun palkkion ohjaajalle.

Terveisin, Silja