Kenen vastuulla on vanhusten hoiva – ja millä hinnalla?
Suomessa on käynnissä hiljainen murros, jossa hyvinvointivaltion peruspilareita kyseenalaistetaan. Risto Murron esitys siitä, että omaisten tulisi ottaa entistä suurempi vastuu ikääntyneiden vanhempiensa hoidosta, on herättänyt aiheellista keskustelua. Ajatus voi ensi silmäyksellä tuntua inhimilliseltä ja perhekeskeiseltä – mutta kun sitä tarkastelee tarkemmin, se paljastaa monia vakavia ongelmia.
Eteläisessä Euroopassa perheen hoivavastuu on arkea. Suku on lähellä, ja kulttuuri tukee mallia, jossa vanhukset asuvat usein samassa taloudessa jälkipolvien kanssa. Suomessa tilanne on toinen. Vuosikymmenten muuttoliike on hajottanut perheet maantieteellisesti: nuoret ovat lähteneet synnyinseuduiltaan kasvukeskuksiin työn ja koulutuksen perässä. Maaseudun perinteiset ammatit ovat kadonneet, ja iäkkäät ihmiset ovat jääneet koteihinsa alueille, joilla asuntojen arvot ovat romahtaneet ja varallisuus kutistunut.
Jos hoivavastuu siirretään omaisille, se ei ole vain moraalinen kysymys, vaan se on myös suuri taloudellinen kysymys. Palkkatyössä oleva omainen, joka joutuu jäämään pois työelämästä hoitaakseen vanhempaansa, menettää paitsi nykyiset tulonsa, myös osan tulevasta eläkkeestään. Tämä tosiseikka koskee erityisesti matalapalkkaisia työntekijöitä, joilla ei ole taloudellista puskuria. Usein nämä hoivaajat ovat naisia, jotka jo ennestään kärsivät palkkakuopasta. Jos hoivavastuu kasvaa, kasvaa myös sukupuolten välinen varallisuusero – ja naisten köyhyys eläkeiässä.
”Jos hoivavastuu kasvaa, kasvaa myös sukupuolten välinen varallisuusero – ja naisten köyhyys eläkeiässä.”
Yritysten näkökulmasta tilanne on yhtä huolestuttava. Työvoimapula pahenee, kun osa työntekijöistä siirtyy hoivatyöhön. Bruttokansantuote laskee ja tuottavuus heikkenee. Yhteiskunta maksaa lopulta kalliimman hinnan kuin mitä se säästäisi hoivapalveluista leikkaamalla.
On esitetty, että omaishoitajille voitaisiin tarjota verotuksellisia etuja. Ajatus on hyvä, mutta riittämätön. Verohyöty ei korvaa menetettyä palkkaa, eläkettä tai työuran katkeamista. Se ei myöskään ratkaise alueellista eriarvoisuutta, jossa hoivavastuu kasautuu niille, jotka asuvat lähellä vanhempiaan ja usein myös syrjäseuduilla, joissa palvelut ovat jo valmiiksi heikot.
Hoiva ei saa olla harvojen etuoikeus, eikä sen taakkaa saa siirtää yksittäisten perheiden harteille. Hyvinvointivaltion tehtävä on turvata vanhuksille arvokas elämä eikä tätä vastuuta voi sysätä niille, joilla on vähiten resursseja kantaa sitä. Meidän on löydettävä ratkaisuja, jotka tukevat sekä vanhuksia että heidän omaisiaan – ilman että kumpikaan joutuu maksamaan siitä kohtuuttoman hinnan.
Kirjoittaja
