Onni kasvaa yhteisössä – mutta mistä se yhteisö löytyy?
Minulla on unelma. Unelma siitä, että jokainen vanhus voisi kokea arjessaan yhteisöllisyyttä, turvaa ja merkityksellisyyttä, eikä olisi vain säästötoimenpiteiden kohteena, vaan aidosti ihmisenä yhteisössä. Vanhustenviikon teemana on tänä vuonna ”Onni kasvaa yhteisössä”, mutta kysyn: mistä se yhteisö löytyy?
Yhteisöllisen asumisen alkuperäinen ajatus oli kaunis. Sen tavoitteena oli lisätä vanhusten turvallisuutta ja sosiaalista hyvinvointia, säästää kotihoidon resursseja, vastata hoitajien kuormitukseen ja mahdollistaa taloudellisesti tehokas mutta inhimillinen hoiva. Mallin piti olla joustava ja vastata yksilöllisiin tarpeisiin. Sitä ei ollut, eikä sitä tarkoitettu kaikkein heikkokuntoisimmille, vaan niille, jotka hyötyvät yhteisestä arjesta ja osallisuudesta.
Mutta mitä meillä Suomessa tapahtuu nyt? Yhteisöllinen asuminen on muuttunut säästötoimenpiteeksi. Ympärivuorokautista hoivaa korvataan yhteisöllisellä asumisella, vaikka asiakkaat olisivat vaikeasti muistisairaita tai vuoteenomia. Hoitajien työkuorma kasvaa, henkilöstömitoitus on epäselvä ja käytännön pelisäännöt puuttuvat ja hoidon laatu kärsii. Yhteisöllisyys jää usein vain kauniiksi sanaksi ja arjen todellisuus on kaukana alkuperäisestä ihanteesta.
”Onni kasvaa yhteisössä – mutta se vaatii rohkeutta, resursseja ja ennen kaikkea tahtoa tehdä yhteisöllisyydestä todellisuutta, ei vain juhlapuhetta.”
Olen saanut mahdollisuuden tutustua Hollannin Hogeweyn muistikylään muutamia kertoja. Siellä yhteisöllinen asuminen on viety todella upealla tavalla käytäntöön. Hogeweyn muistikylän asukkaat elävät aidossa yhteisössä, eivät laitoksessa. Hoito on henkilökohtaista, osallistavaa ja arkeen sidottua. Ympäristö tukee itsenäisyyttä, turvallisuutta ja sosiaalista elämää. Hoitajat ovat osa yhteisöä ja oikeastaan he olivat kuin muistikylän tavallisia asukkaita ja naapureita, mutta kuitenkin vahvasti läsnä ikäihmisten arjen tukemisessa. Kylässä on kauppa, kahvila, teatteri, parturi ja yli 35 kerhoa. Asukkaat osallistuvat päivittäisiin askareisiin ja heidän elämänsä on mahdollisimman normaalia ja merkityksellistä.
Tulokset puhuvat puolestaan: Hogeweyn muistikylän asukkaiden elämänlaatu on parantunut, lääkkeiden käyttö vähentynyt ja hoitohenkilöstön työtyytyväisyys kasvanut. Malli on inspiroinut dementiahoitoa ympäri maailmaa. Onko tällainen unelma täysin mahdoton Suomessa? Suomessa on vanhustenhoidossa etsitty viime aikoina halpuuttamista ja säästöjä, mutta voisimmeko hyvistä ja ihmisarvoa kunnioittavista malleista ottaa edes joitain elementtejä käyttöön? Voisimmeko muuttaa yhteisöllisen asumisen aidoksi yhteisöksi, jossa vanhus on osallinen, ei vain hoidettava?
Minulla on unelma siitä, että Suomessa yhteisöllinen asuminen ei olisi vain säästötoimenpide, vaan arjen ihanne. Siinä unelmassa hoitajat voisivat kohdata vanhuksen inhimillisesti ja ympäristö tukisi itsenäisyyttä ja osallisuutta. Siinä myös jokainen vanhus voisi kokea olevansa osa yhteisöä. Hogeweyk näyttää, että tämä on mahdollista, jos vain uskallamme unelmoida ja tehdä toisin.
Onni kasvaa yhteisössä – mutta se vaatii rohkeutta, resursseja ja ennen kaikkea tahtoa tehdä yhteisöllisyydestä todellisuutta, ei vain juhlapuhetta.
Kirjoittaja
