Kiitospuheiden aika
Kohtasin lähihoitajan työssäni ikäihmisen, jolle etsin villasukkia yöksi lämmittämään jalkoja. Villasukkia, joista jokainen sukka oli jo risainen ja reikäinen. Totesin, että hänelle tulee hankkia uudet villasukat. Tähän hän totesi, että on muita, jotka tarvitsevat niitä enemmän kuin hän. Hän on jo vanha, kyllä hän pärjää.
Sotiemme veteraanit ja lotat eivät epäröineet lähtiessään puolustamaan maatamme. Moni lähti pelon sekaisin tuntein, huoli kotiin jäävästä perheestä ja siitä tuleeko itse takaisin rintamalta. Näistä huolimatta oli itsestään selvää, että isänmaata lähdettiin puolustamaan. Sodan jälkeen jokainen oli valmis tekemään osansa maamme jälleenrakentamisessa, itseään säästelemättä, kivut ja kolotukset kärsien. Näillä teoilla on maamme itsenäisyys ja hyvinvointi rakennettu.
Näistä teoista olemme kiitollisia ja ylpeitä ja sen muistamme juhlapuheissamme mainita. Samalla on surullista seurata sitä, miten hyvinvointi on meitä muuttanut. Meiltä puuttuu rohkeus ja aito halu pitää huolta heistä, jotka ovat tämän kaiken meille mahdollistaneet.
Eri puolilla maata hyvinvointialueet huutavat kilpaa säästöpaineista ja leikkaukset kohdistetaan ensimmäisenä ikäihmisten palveluihin. Palvelun pääsyn kriteerejä kiristetään, henkilöstöä vähennetään ja palveluiden laatua heikennetään kaikilta osin. Teoillamme osoitamme, kuinka helppoa on leikata heiltä, joilla ei ole juuri mitään ja jotka eivät ole ensimmäisenä itselleen mitään pyytämässä. On helppoa tehdä päätöksiä, kun leikkaukset eivät kohdistu itseensä.
”Muutetaan kiitospuheet teoiksi ja osoitetaan, että myös meillä on rohkeutta pitää huolta heistä jotka sitä tarvitsevat.”
– Virve Aho
Moni nostaa esille vain omat tarpeensa ja sen mihin juuri minulla tulee olla oikeus palveluiden ja hyvinvoinnin osalta. Missä on se rohkeus ja periksiantamattomuus, joka oli rintamalle lähteneillä ja jolla hyvinvointiyhteiskunta sodan jälkeen rakennettiin?
Sytytetään tänäkin vuonna kynttilät juhlistamaan Suomen itsenäisyyttä. Osoitetaan kiitollisuutta veteraaneja ja ikäihmisiä kohtaan, luopumalla sellaisesta jota olemme olleet itsellemme vaatimassa, jotta heillä olisi hyvä ja turvallinen vanhuus. He eivät vieläkään aseta itseään etusijalle eivätkä pidä itsestään ääntä, vaikka heillä olisi siihen oikeus. Muutetaan kiitospuheet teoiksi ja osoitetaan, että myös meillä on rohkeutta pitää huolta heistä jotka sitä tarvitsevat.
Osoitetaan, että kun kynttilät sammuvat, päättäjät eivät unohda kiitossanojaan – ja sen myötä heitä, joita ilman meillä ei tätä hyvinvointiyhteiskuntaa ole.
Kirjoittanut
