Ihmisarvo ei saa päättyä hoitolaitoksen ovella
Viime viikkoina julkisuuteen nousseet tiedot ikäihmisten palveluiden olosuhteista ovat pysäyttäviä. Ihmisiä on jätetty viikoiksi pesemättä. Joissakin yksiköissä valtaosa asiakkaista kärsii aliravitsemuksesta. Perushoito, joka on kaiken hoidon perusta ja edellytys ihmisen hyvinvoinnille, ei enää toteudu.
Tämä ei ole inhimillistä eikä missään nimessä ihmisarvoista elämää.
Suomessa pidämme, aivan oikein, huolta siitä, että huonoista oloista pelastetut eläimet saavat elää turvallisissa ja asianmukaisissa olosuhteissa. Niille tarjotaan ruokaa, hoivaa ja mahdollisuus hyvään elämään. Jokainen elävä olento ansaitsee sen.
Silti samaa ei tällä hetkellä kyetä takaamaan kaikille vanhuksille. Rehellisesti sanottuna: tällä hetkellä hakeutuisin itse mieluummin eläinsuojelukeskukseen viettämään viimeiset vuoteni kuin osaan suomalaisista pitkäaikaishoidon yksiköistä.
Tilanne ei ole hoitajien syy. Hoitajat tekevät usein työnsä olosuhteissa, joissa resurssit eivät riitä edes välttämättömimpään. He joutuvat päivittäin tekemään mahdottomia valintoja: Kuka pestään, kuka jää odottamaan. Kuka viedään vessaan ajallaan, kuka joutuu pissaamaan alleen. Kuka istuu kuolevan ihmisen vierellä vai istuuko kukaan.
Tämä aiheuttaa vakavaa eettistä stressiä ja jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Työtä halutaan tehdä parhaalla mahdollisella ammattitaidolla ja eettisten normien mukaisesti.
Hoitotyön kuorma ei ole vain fyysinen, vaan myös syvästi psyykkinen ja eettinen. Nyt esiin nousseet uutiset hoivakotien arjesta eivät ole mitään uutta, vaan vain jäävuoren huippu. Nuorena hoitajanalkuna itkin yövuorossa, kun en saanut käännettyä asiakasta yksin niin, että se olisi ollut hänelle kivutonta. Yksi hoitaja vastasi yli kahdestakymmenestä asiakkaasta, joista suurin osa oli vuodepotilaita ja osa saattohoidossa. Pahinta oli se, etten voinut hoitaa niin kuin oli opetettu ja niin kuin olisin halunnut.
Olen nähnyt myös toisenlaisen arjen. Sellaisen, jossa henkilökuntaa on riittävästi. Silloin on aikaa esimerkiksi asiakkaan pesemiseen, hänen hiustensa kampaamiseen, kunnolliseen ja oikeaoppiseen haavojen hoitamiseen, suuhygienian ylläpitämiseen ja päiväsaliin auttamiseen. Sellaista hoivaa jokainen meistä toivoo itselleen, ja sellaista työtä jokainen hoitaja ansaitsee tehdä.
Vastuu on päättäjillä.
Resursseja on tietoisesti leikattu ja kiristetty vuodesta toiseen. Kun mitoituksia höllennetään ja henkilöstöä ei ole riittävästi, seuraukset ovat karut. Ne näkyvät ihmisten kehossa ja mielessä: hoitamattomina haavoina, aliravitsemuksena ja yksinäisyytenä.
Tämä on seurausta tehdyistä päätöksistä.
Siksi on välttämätöntä, että todellisuus tulee näkyväksi. Moni niistä epäkohdista, joista nyt luemme, on tullut julki hoitajien tekemien vaaratapahtumailmoitusten ansiosta. Ilman niitä ongelmat jäisivät piiloon eikä niihin puututtaisi.
Hoitajat eivät ainoastaan kanna tilanteen seurauksia, vaan he myös tekevät näkyväksi sen, mikä ei toimi. Se vaatii rohkeutta. Kaikki eivät uskalla ilmoittaa puutteista pelätessään työnantajan vastatoimia. Siksi jokainen ilmoitus on merkityksellinen. Jokainen ääneen sanottu epäkohta on askel kohti muutosta.
”Tilanne ei ole hoitajien syy. Hoitajat tekevät usein työnsä olosuhteissa, joissa resurssit eivät riitä edes välttämättömimpään.”
Heta Haapakoski
Mutta pelkkä tiedon esiin tuominen ei riitä. Jos ilmoitusten viestiä ei kuulla eikä niiden pohjalta tehdä päätöksiä, mikään ei muutu. Vastuu ei pääty siihen, että ongelmat on tunnistettu. Vastuu alkaa siitä. Kysymys kuuluu: millaisen vanhuuden me hyväksymme itsellemme ja toisillemme?
Kirjoittaja
