Mitä tapahtui ”Henkilöstö on organisaation tärkein voimavara” -hokemalle?
2010-luvulla lause ”Henkilöstä on organisaation tärkein voimavara” löytyi käytännössä jokaisen organisaation strategiasta. Sitä toisteltiin johtoryhmissä ja henkilöstötilaisuuksissa kuin itsestäänselvyytenä. Nyt siitä on monessa paikassa jäljellä enää tyhjä fraasi, kaunis lause, joka ei kestä arjen todellisuuden tarkastelua. Erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollossa ristiriita on räikeä. Puhutaan inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti kriittisestä työstä, mutta toiminta kertoo aivan toista tarinaa.
Talous on ajanut kaiken ohi, ja sote-sektorilla toimintaa ohjaavat käytännössä pelkät budjettiraamit. Tämä näkyy suoraan arjessa kroonisena resurssipulana, henkilöstön siirtelynä yksiköstä toiseen pelinappuloina sekä kiireessä tehtyinä säästöpäätöksinä. Henkilöstöä kohdellaan kulueränä, jota optimoidaan.
Johtaminen on ajautunut kauas todellisuudesta. Päätöksiä tehdään ilman henkilöstön osallistamista. Työtä muutetaan ylhäältä käsin, usein ilman ymmärrystä arjen vaikutuksista. Työntekijöiden osaamista ja kokemusta ei hyödynnetä, vaikka juuri he tietävät, mikä toimii ja mikä ei.
”Johtaminen on ajautunut kauas todellisuudesta. Päätöksiä tehdään ilman henkilöstön osallistamista.”
Minna Aittakallio
Tämä on arvovalinta. Kun katsoo toimintaa rehellisesti, yksi asia on selvä: organisaatioiden toiminta ei vastaa niitä arvoja, joihin ne väittävät sitoutuneensa. Ja kaikkein vakavin kysymys kuuluu: Mitä on tapahtunut hoidon laadulle? Toukokuussa uutisoitiin vanhusten hoidosta Varsinais-Suomen hyvinvointialueelta: ala-arvoinen ruoka ja puutteellinen ravitsemus. Henkilöstö on nostanut asian esiin, mutta johto ja päätöksentekijät eivät näe ongelmaa tai eivät halua nähdä.
Miten on mahdollista, että järjestelmä, jonka pitäisi huolehtia kaikkein haavoittuvimmista, alkaa hyväksyä näin selvät laadun heikennykset. Mitä ihmettä tässä maassa oikein tapahtuu, jos nämä eivät ole ongelmia päättäjien silmissä?
Kirjoittaja
