Mielipide: Alkaako varhaiskasvatuksessa laitostuminen, joka unohtaa lapsen oikeudet?
Varhaiskasvatuksen lastenhoitajan työssä säästötoimien paine näkyy työympäristön muutoksena pienistä ja kodinomaisista päiväkodeista kohti suurempia laitosyksiköitä. Aiemmin lastenhoitajalla oli aikaa ottaa aamuisin lapset vastaan omassa tutussa ryhmässä ja viettää hetki aikaa sylitellen. Pienissä päiväkodeissa, joissa kaikki kasvattajat tunsivat lapset, tämä oli mahdollista. Vielä reilu vuosikymmen sitten ihanne oli lapsen kodinomainen päivähoito, joka ei ollut millään lailla lapsen kehityksen kannalta köyhää tai laadutonta, vaan se oli kiireetöntä ja osallistavaa sekä turvallista.
Henkilökuntakin kohtaa haasteita yrittäessään sopeutua työskentelemään nyt trendinä olevissa jättiyksiköissä, joissa on useita satoja lapsia ja kymmenittäin henkilökuntaa. Mielestämme on kohtuutonta vaatia sopeutumista pieniltä lapsilta. Marraskuun pimeinä aamuina on lapsen huoltajien huoli pienempi, kun pienen ihmisen saisi jättää tutun kasvattajan syliin heräämään uuteen päivään, tunnelmallisesti valaistuun omaan tuttuun kodikkaaseen ryhmään.
Esimerkiksi satojen lasten yksikössä, jossa on yhteinen ruokala, on ruokailu haastavaa. Pienet kaksivuotiaat yrittävät saada lautasen ruokailupöytään siten, että siellä on edes osa ruuasta tallella. Pitkissä pöydissä ei pysty näkemään onko toisessa päässä pienimmät saaneet mitään syötyä. Osa lapsista kärsii melusta niin, että heillä on kuulosuojaimet päässään ruokapöydässä. Miten siinä pystyy kannustamaan lasta maistamaan uusia makuja tai pitämään yllä ruokapöytätapoihin kuuluvaa keskustelua? Ruokapöytäkeskusteluilla on aina ollut iso merkitys pienten lasten pedagogiikassa sekä ravitsemuskasvatuksessa. Ruokailu on ollut tilanne, jossa opitaan yhdessä ja kiireettömästi tutustutaan makujen maailmaan. Suurissa ruokaloissa on myös riski tapaturmiin. Herkästi pienimmiltä tippuu ruokaa lattialle heidän yrittäessään selviytyä pöytään, ja toinen lapsi tai kasvattaja voi liukastua lattialla olevaan ruokaan ja kaatua.
Suurissa yksiköissä lasten päivää rytmittävät tilojen luomat aikataulut. Ruokailuvuorot saattavat olla niin tiukkoja, että aikaa rauhassa syömiseen ei ole keittiön painostaessa jo seuraavan ryhmän saapumisen vuoksi. Sama asia tulee esiin muiden tilojen kanssa. Koska tiloja varataan eri käyttötarkoituksien mukaan, mitä silloin tapahtuu pitkäkestoiselle leikille? Mihinkään ei välttämättä enää voi jättää leikkiä kesken jatkettavaksi seuraavana päivänä tai edes iltapäivällä. Tässä hektisessä ja ulkoa ohjatussa aikatauluviidakossa levottomuus ja keskittymiskyvyttömyys vain pahenevat.
Mielestämme lapsella tulee olla varhaisina vuosinaan oikeus kiireettömyyteen, leikkiin sekä tutun kasvattajan kanssa myös ruokaan tutustumiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen.
SuPerin varhaiskasvatuksen työryhmä